Samu-Sirkan joulutervehdys

Vuosi 2017 oli minulle kilpailullisesti hyvin vaikea. Pitkittyneet sairastelujaksot häiritsivät harjoittelua ja suurimmassa osassa kilpailuista ottelin huonosti ja epävarmasti. Tuloksellisesti en päässyt lähellekään tavoitteitani. Tällaiset vaikeat ajat ovat kuitenkin juuri niitä, joina urheilija punnitaan. Huonoina aikoina ja hävittyjen otteluiden jälkeen katsotaan, kuka jää sängynpohjalle kierimään ja kuka suuntaa takaisin treenisalille varmistamaan, että ei tee samoja virheitä uudestaan.

Palasinkin juuri kuuden viikon harjoittelujaksolta Japanista, missä olin valmistautumassa vuoteen 2018. Tämänkertainen poikkeuksellisen pitkä kuuden viikon treenipätkä koostui neljän viikon harjoittelusta Tokain yliopistolla, Tokion Grand Slam –kilpailusta sekä puolentoista viikon kansainvälisestä leiristä Tokiossa. Koska törmään säännöllisesti tiettyihin kysymyksiin ja väärinymmärryksiin ulkomailla harjoittelemiseen liittyen, on syytä selvittää pari faktaa, ennen kuin kerron tarkemmin Japanin treenijaksosta.

ULKOMAILLA HARJOITTELEMINEN – FAQ

Miten ulkomailla harjoitteleminen eroaa kotona harjoittelemisesta? Mitä väliä on, harjoitteleeko Tampereella, Pariisissa vai Tokiossa?

Treenivastustajat. Kotona Tampereella judotreeneissä käy säännöllisesti kaksi judokaa, jotka kokonsa ja tasonsa puolesta ovat hyviä treenivastustajia minulle. Judossa voi kehittyä monella tavalla, mutta kova randori eli sparraus on yksi olennaisimmista harjoitteista. Koska kovaa randoria on kotona tarjolla hyvin rajallinen määrä, on välttämättömät randoriminuutit haettava ulkomailta.

Onko ulkomailla treenatessa treenejä vetämässä jonkinlainen guru, joka opettaa mystisiä uusia tekniikoita? Mennäänkö ulkomaille harjoittelemaan paremman valmennuksen perässä?

Ei. Ulkomailla harjoitellessa pääharjoitukset ovat sparraussessioita, joissa valmentajan/treenien vetäjän tehtävä on lähinnä käyttää sekuntikelloa ja ilmoittaa urheilijoille, koska sparrauserä eli randori alkaa ja koska loppuu. Monesti mukanamme on oma suomalainen valmentaja, joka hoitaa valmentamisemme reissussa, eli antaa ohjeita ennen randoria ja sen aikana, palautetta randorin jälkeen, vetää mahdolliset omat tekniikkaharjoituksemme ja yhdessä urheilijoiden kanssa vastaa treenien ja levon rytmityksestä.

Japanissa kilpajudoharjoittelu keskittyy yliopistoille. Tokain yliopisto, josta leirityksemme alkoi, on Japanin ”judoyliopistoista” menestynein ja toimiikin useiden japanilaisten maailmanmestareiden ja olympiavoittajien vakituisena treenipaikkana. Treenityyli Tokaissa ja judon synnyinmaassa laajemminkin on hyvin omaleimainen. Treenit ovat pitkiä, randoria otetaan paljon ja randoreiden välissä ei turhia palautella. Härmäläisellä tehorymistelijällä kestikin hetki tottua ottamaan 40 minuuttia randoria putkeen ja kun vielä hienoinen jetlag tarjoili oman lisämausteensa, oli muutamissa ensimmäisissä harjoituksissa meno yhtä hapokasta kuin Beatlesilla parhaina Lucy in the Sky with Diamonds –aikoina. Tokain pitkät randorisessiot toimivat kuitenkin mitä parhaimpina peruskuntokauden harjoitteina. Lajikunto kasvoi väkisinkin ja uusia tekniikoita pääsi urakalla toistamaan joka ilta.

Tokain treenijakson ajan majoituimme hotellissa Iseharassa parin pysäkin junamatkan ja 30 minuutin tallustelun päässä yliopistolta. Aamuharjoittelumme koostui ylläpitävistä nopeusharjoituksista, palauttavista (lue: raastavista) futispeleistä, lihashuollosta ja voimaharjoittelusta. Voimaharjoitukset teimme Tokaissa, ja näinä päivinä vietimme iltatreeniä edeltävät pitkät tunnit yliopistolla toistemme mielenterveyttä koetellen. Viiden lihapään osiensa summaa suuremmat aivoitukset ylsivätkin välillä tasolle, joka yllätti itse maestrotkin.

Marras-joulukuun vaihteessa siirryimme Iseharasta Tokioon. Ensimmäisenä Tokiossa oli ohjelmassa Tokion Grand Slam –turnaus, joka on yksi maailman kovatasoisimmista ja arvostetuimmista judokilpailuista. Olisi arvokkaan näppäimistöni turhaa kuluttamista kommentoida tarkemmin ottelemistani kilpailussa, joten tyydyn toteamaan, että putosin ensimmäiseltä kierrokselta. Grand Slamin jälkeen alkoi reissun viimeinen osuus, eli puolentoista viikon mittainen kansainvälinen leiri Tokion Kodokanissa. Leirillä riitti huippuluokan vastusta joka mantereelta sekä bussilastillinen iloisia vesseleitä Hollannista. Omaa harjoitteluani häiritsi alkuleirin aikana lievä polvivamma, jonka takia jouduin viettämään pari treeniä punttisalin puolella hauiksiani etsiskellen.

Kokonaisuutena Japanin leiritys oli oikein onnistunut. Lajimäärää tuli reilusti ja junalla ruokapöytään tilattavat sushit sekä muut Japanin herkut auttoivat joulupukki-tyyppisen ruumiinrakenteen kehittämisessä. Ehkä suurinta Nipponin antia oli se, että itselleni kirkastui selvästi omat kehityskohteet ja näkemys siitä, mitä täytyy tehdä, jotta ensi vuonna saadaan kulutettua kilpatatamia vastustajan ukemi-kädellä. Sormet otetaistelusta nivelrikkoisina onkin hyvä laittaa vaikea vuosi 2017 pakettiin, palautella pari viikkoa ja kääntää katse kohti loppukeväällä alkavaa olympiakarsintaa.

Terveisin,
Viitasen Samuli